Raskas vesi
Lauri Törhönen on elokuvaohjaaja ja entinen elokuvataiteen professori. Hän on ohjannut Solar Filmsille neljä Vares-elokuvaa.
Solarissa näyttää vallitsevan luova kaaos mutta se on näennäistä. Kukaan ei mene edes parturiin ilman Markuksen lupaa tai kehotusta, varsinkaan hän itse. Tuottajan on kyettävä tekemään päätöksiä ja seisomaan niiden takana, kävi miten kävi. Ja on käynytkin. Markus kävelee vähän vaappuen, ohjaajan pitää koko ajan olla varuillaan, ettei jää alle jos Markus kaatuu. Mutta ei hän näytä kaatuvan.
Suhteemme Markuksen kanssa on ollut hiukan traumaattinen, mikä on luultavasti johtunut molemminpuolisesta väärinymmärryksestä. Kun Solarista soitettiin ja kutsuttiin neuvotteluun pitkän elokuvan ohjaamisesta, ajattelin, että jo on aikakin. Olin kahdessakymmenessä vuodessa ohjannut Donnerille viisi pitkää elokuvaa, Markus pyysi ohjaamaan neljä pitkää elokuvaa kuudessakymmenessä – päivässä! Koska Markus ja minä tunnemme kollegoja, jotka eivät suostuisi siinä ajassa kuvaamaan yhtäkään elokuvaa, olin pelkästään imarreltu. Ymmärsin, että se oli win-win-tarjous. Puhelu tuli, koska Markuksella ei käytännössä ollut muita kotimaisia mahdollisuuksia ja Vareksen ohjaajan minimivaatimus on ymmärtää edes suomea. Kukaan ei selittänyt, miksi toinen ohjaaja kuudessakymmenessä päivässä ohjasi vain kaksi Vares-elokuvaa.
Se ei minulle kuulunut, kuten ei kuulunutkaan.
Jos Markus Seliniä ei olisi, hänet kannattaisi keksiä.
Elokuvan ohjaaminen ei ole urheilukilpailu, vaikka usein siltä tuntuu. Ei ole aihetta ylpeillä, jos on ohjannut yhden pitkän elokuvan kahdessatoista kuvauspäivässä (Riisuminen), toisen seitsemässätoista (Mannen utan ansikte) ja kolmannen kahdessakymmenessäkahdessa päivässä (Insiders). En ota kantaa elokuvieni laatuun, laadun määräämiseen liittyy aina koko joukko makua ja muuta, mutta osaan itsekin arvioida, että kaikki ne ainakin näyttävät elokuvilta.
Jokainen tuottaja tietää, että ohjaaja aina käyttää kaikki resurssit, jotka onnistuu saamaan. Ohjaajalla on myös tuhat keinoa joutua täysin ilman omaa syytään tilanteeseen, jossa lisää resursseja tarvitaan. Yleensä ylityöaikaa, josta moni kuvausryhmässä on iloinen. Sopimukseen kuului, ettei lisää kuvauspäiviä saa eikä ylitöitä tehdä.
Vareksien casting oli ennenkokematon. Näyttelijöitä oli kai sata. Kesken tuotannon valmistelujen Markus vaihtoi pääosan näyttelijän. Häneltä voi myös kuulla selvän päätöksen: ”Ei esiinny meidän elokuvissa!” Hyvä. Ei sitten.
Kun pyysin Minna Haapkylää rooliin, josta halusin piirtää hysteerisen naisen, sain harvinaisen tunnustuksen: ”En tulisi ellet sinä ohjaisi”. Siis minä?
Minna halusi irti Elovena-blondi-lookista, johon olin hänet Raja 1918 –elokuvaan pakottanut. Hän halusi mustat geometriset hiukset. En tiennyt, että se tarkoittaa toispuolista päätä. Minnan päästä ei
aiheutunut vaikeuksia, koska Antti Reini on melko symmetrinen. Aikaa säästääksemme kuvasimme dialogia vain yhden suunnan valaisulla, vaihtamalla näyttelijöiden paikat ja kääntämällä kamerassa Antin itsensä peilikuvaksi. Kukaan ei ole sitä huomannut.
Donner käy usein parturissa, usein aivan turhaan. Hänellä on kaapissaan Suomen ainoa Oscar, tuottamisesta Bergmanille. Olen kaikille, jotka haluavat sen kuulla, sanonut, ettei ole koiraa karvoihin katsominen. Markus Selinin ja hänen tuottajaparinsa Jukka Helteen tuotannot ovat yhtä hyvin ja tiukkaan napitettuja kuin Donnerin tuotannot parhaimmillaan. Osaan arvioida sen, koska olen kai ainoa Donnerin suomalaisista ohjaajista, joka ei ole saanut potkuja ensimmäisen filmin aikana, budjetin tai aikataulun ylityksen vuoksi.
Ohjaaja ei tee elokuvaa yksin, eikä tuottaja tuota yksin. Tuottajan pitää osata sommitella ohjaajan tuotantokone oikein. Jälkeenpäin tuntuu, kuin olisin saanut puolen vuoden rannekkeen huvipuistoon nimeltään Turku. Sain tehdä työni omalla tyylilläni. Ei ollut kiirettä. Ei tarvinnut murehtia muiden murheita.
En tiedä, paljonko itse niitä aiheutin. Korvaamattoman tiukka täti, taitava apulaistuottaja Sikke Rautiainen johti Solarin orkesteria, joka toimi kuin kello. Henkisesti kuvausryhmää johtaa kuvaaja. Elokuvaaja Jari Mutikainen oli hieno työtoveri, jota ilman Varekset eivät olisi syntyneet. Sikke on kartanlukijana voittanut MM-sarjan rallin, Jari ajaa kilpaa moottoripyörällä metsässä ja itse olen ajanut kilpa-autoa radalla. Ehkä työtkin siksi sujuivat vauhdilla.
Aikaa säästääksemme kuvasimme dialogia vain yhden suunnan valaisulla, vaihtamalla näyttelijöiden paikat ja kääntämällä kamerassa Antin itsensä peilikuvaksi. Kukaan ei ole sitä huomannut.
En tiedä, että minusta olisi julkaistu kuvia, joissa istun ohjaajantuolissa megafoni sylissä, vieressä Arri ex ja metrin pitkä zoom. Lavasteen pitää olla kameran edessä, sen takana on työtä. Turun taideakatemia ja hyvin toimiva filmikomissio ovat kouluttaneet taitavan aluskasvillisuuden elokuvatuotantojen tueksi. Kaikkea löytyy ja kaupunki ja turkulaiset ovat vieraanvaraisempia kuin kukaan Helsingissä.
Aloittaessamme annoin määräyksen, että ei saa näytellä kuvausryhmää. Ei megafoneja, ei rätiseviä radiopuhelimia, ei turhaa liikenteen sulkemista. Sitä varten Turussa on liikennevalot ja kun näyttelijänä on Antti Reini, kaikki käy. Muutama päivä kului ennen kuin hitaimmat uskoivat, että niinkin voi kuvata. Apteekin edestä meille oli varattu pysäköintipaikkoja, kun kuvaan kurvasi Isä-Koivu. Apulaisohjaaja oli jo menossa komentamaan Koivun pois. Parempi ratkaisu oli kuvata. Niin Koivukin toi paikallisväriä Varekseen, joissa Turku näyttäytyy enemmän ja edullisemmin kuin Helsinki kunnioittamani Matti Kassilan Komisario Palmuissa.
Vain yksi neljästä Vareksestani oli tarkoitettu teattereihin. Minulta kysyttiin, mikä. En osannut vastata. Kuudestakymmenestä kuvauspäivästä ei ollut mistä lohkaista yhdelle ja poistaa muilta. Ehdotin, että jos 60 000 turkulaista Vares-hullua hyväksyy Antti Reinin uudet kasvot aidoksi Varekseksi, he haluavat maksaa kassalla siitä, että näkevät kaikki Varekset elokuvateatterissa, vaikka Törhösen ohjaamina. Rampe Toivonen tarjoili idean pienellä lusikalla tuottajille. Idea myi 200 000 ylimääräistä pääsylippua. Kiitos turkulaisten.
Oudolla tavalla tunnen Markus Selinin läheisekseni, vaikka en häntä tunnekaan. Olemme omituisia kohtalon tovereita. Sekä Markukselle että minulle olisi pitänyt elämänohjeeksi jo lapsina takoa päähän suomalainen viisaus: ei kannata nuolla sitä kättä, joka puree.
Jos Markus Seliniä ei olisi, hänet kannattaisi keksiä. Mutta silloin pitäisi keksiä myös Jukka Helle. Yhdessä he ovat raskasta vettä. Raskas vesi on vettä, jossa molekyylin molemmat vetyatomit ovat raskaampaa vedyn isotooppia. Raskasta vettä käytetään vetypommin valmistukseen. Elokuvan tuotanto on vetypommin tekemistä ja vaikutukseltaan elokuva voi olla pommin tehokas.
Solar Films ei kuitenkaan olisi mitään ilman Tuhkimoa. Tuottajat ja ohjaajat voivat olla pitkä- tai lyhyttukkaisia ja käyttäytyäkin miten hyvänsä, mutta mikään maailmassa, varsinkaan elokuva-alalla, ei toimisi ilman sellaisia aina iloisia ja avuliaita ihmisiä kuin Solarin Ida Kallio!