Tummien perhosten koti sai heti paljon katsojia ja loistavia arvosteluja kriitikoilta

Solar Filmsin tuottama ja Dome Karukosken ohjaama uutuuselokuva Tummien perhosten koti (ensi-ilta 11.1. 2008) miellyttää sekä yleisöä että kriitikoita.

Katsojat löysivät 40 kopiolla levitetyn tarinan jo ensi-iltaviikonloppuna ja kritiikit olivat enimmäkseen ylistäviä. Vain Ilta-Sanomien Tarmo Poussu ei lämmennyt, mutta antoi sentään kolme tähteä.

City-lehden Harri Närhi ehti ensimmäisenä julkaisemaan arvostelunsa:
”Jos menisi siitä, mistä on aita matalin, kuvailisi murrosikäisten ongelmanuorten poikakotia negaation kautta. Tekisi henkilökunnasta pervoja sadisteja niin kuin kostokuvassa Katuvarpuset ja tekisi positiivisestakin energiasta sairaskertomuksen. Näyttäisi miten kaltoin kohdelluista klopeista on aikuisina tullut päälle käyviä kriminaaleja tai erakoituneita epäonnistujia.
Mutta tässä Leena Landerin kirjaan perustuvassa puberteettitragediassa aita on korkeammalla. Syrjäiselle saarelle on tuotu murjottavia murrosikäisiä, mutta saari ei ole pirunsaari, eikä siellä sijaitseva kasvatuslaitos ole mikään keskitysleiri. Laitoksen johtaja Harjula (Tommi Korpela) on itsevaltainen ja ankara, mutta haluaa poikien parasta. Hän edustaa kotimaisessa elokuvassa harvinaista lajia – myönteistä isähahmoa. Kasvava poikahan tarvitsee sekä isän tarjoamaa turvaa että roolimallia. Miehuuden kynnyksellä äidin toimenkuvaksi riittää pelipaidan pesijä – ja isälle tupakan poltosta kantelija.
Jotakin kauheaa lapsena kokenut Juhani (Niilo Syväoja) on mennyt tunne-elämältään umpisolmuun. Saareen saapuessaan hän on vetäytyvä ja vähäsanainen, vain kiroilu luonnistuu. Edes talossa ennestään asuvat kuusi muuta poikaa eivät tiedä, miten tulokkaaseen pitäisi suhtautua. Kunnes kastavat tämän talon tavoille ja arki tasaantuu. Siihen kuuluvat johtajan vaimo (Kristiina Halttu), heidän teini-ikäinen tyttärensä Vanamo (Marjut Maristo) ja taloudenhoitaja Tyyne (Kati Outinen). Yhtä suurta perhettä siis. Mutta makuusalin yläpetillä lojuva Salmi (Eero Milonoff) ei enää kaipaa perheidylliä, vaan aikuisen miehen todellisuutta. Kourien täydeltä.
Yhä syvemmille vesille päätyvä kehitysdraama ja seksuaalitragedia on hillityllä tavalla suorapuheinen. Tällaisia ovat yhteiskunnan laitoksiin sijoitetut nuoret, jotka selviävät, kunhan saavat aikuista empatiaa. Mutta jos perheisiinsä ja omaisiinsa pettyneet joutuvat pettymään kerta toisensa jälkeen, ei paluuta välttämättä enää ole. Kun kynttilä puhalletaan sammuksiin yhä uudestaan, sen sydän ei lopulta enää syty, vaan mustuu kokonaan ja käy kelvottomaksi.
Myös on ilahduttavaa, että yhden yritteliään rohkeus ei aina riitä – kuten jenkkileffoissa niin usein. Tietäähän katsoja muiden ja etenkin omasta kokemuksestaan, että useimmiten parempi maailma on utuinen unelma, jonka tavoittelija lyö päätään seinään ja putoaa kyynisyyden kaivoon. Nyt loppulauseeksi jää silti optimismi, vaikka kaikki olisi voinut käydä niin paljon paremmin. Ymmärretään – vähän alleviivaillen – että elämä vain tapahtuu, eikä katkeruuden katokseen kannata jäädä myrskyä pitämään. Sinne kun ei tulevaisuuden aurinko ylety, tai onni pesäänsä tee. Huominen on huominen ja eilisen pahat muistot pitää unohtaa. Kliseistä? On, mutta myös täyttä asiaa.
Kaikkiaan näiden kundien kohtalo kiinnosti, vaikka useimmat jäivät turhan katveeseen. Muidenkin kuin kahden keskushenkilön taustat olisivat kiinnostaneet. Sekä se mikä oli koulukodin kasvatusteema. Pojista miehiä? Pojista nöyriä? Pojat on poikia?
Kaikki roolisuoritukset olivat hyviä, Syväoja osasi hankalan roolinsa ja Korpelahan on aina ruostumatonta terästä. Milonoff oli tähän osaan aivan liian vanha, eikö ketään muuta löytynyt? Mutta suloinen ja uskaltaen näyttelevä Maristo oli varsin kypsä kyky, ei enää vain tulevaisuuden lupaus. Hyväksi lopuksi elokuva osasi vastata myös kysymykseen, mistä pahat pojat tulevat. Rakkaudettomuudesta ne tulevat. Sieltä mistä kaikki muukin paha.”