Yksi elokuva, kaksi arvostelua: Ammattimiehet asialla & Sattumia sateessa

✩ ✩ ✩ ✩ ✩ Helena Ylänen
✩ Tapani Maskula

Helena Ylänen

Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä oli viime vuosikymmenellä palsta, jossa kriitikot jakoivat tähtiä ensi-iltaelokuville.

Heinäkuun lopulla 2004 ensi-iltaan tullut Aleksi Mäkelän ohjaama Vares – Yksityisetsivä sai Helsingin Sanomilta ensimmäisenä Solar Filmsin elokuvana viisi tähteä. Turun Sanomat puolestaan antoi elokuvalle yhden tähden.

Eläköityneet elokuvakriitikot Helena Ylänen (HS) ja Tapani Maskula (TS) antoivat mielihyvin arvostelunsa julkaistaviksi Solar Filmsin 20-vuotisjuhlateoksessa.

 

 

AMMATTIMIEHET ASIALLA

✩ ✩ ✩ ✩ ✩ Helena Ylänen

”Yksi Vares-elokuvan voittoja on, että poiketessaan Reijo Mäen kirjan ratkaisuista se vain lisää kirjasta nauttineen katsojan mielihyvää.”

VARES, ohjaus Aleksi Mäkelä, pääosissa Juha Veijonen, Laura Malmivaara, Samuli Edelmann, Pekka Valkeejärvi, Kari Hietalahti

Vares on ensimmäinen todella onnistunut moderni suomalainen viihde-elokuva. Mikään hyvä ei synny tyhjästä, ja Vareksen takaa voi löytää runsaasti esikuvia ja kulttuurisen säätilan muutoksia, jotka ovat tehneet sen mahdolliseksi.

Ihan tärkein on suomalaisen romaanin viimeaikainen kehitys, se, millaista potkua Jari Tervon ja Kari Hotakaisen kaltaiset kirjailijat ovat saaneet juttuihinsa seuraamalla hyvien rikoskirjailijoiden temppuja: ylisuuria henkilöhahmoja, hyviä tarinoita, moraalisesti arveluttavia mutta sitäkin jännittävämpiä ratkaisuja.

Yhtenä tukialueena on television runsas draamatuotanto, josta varsinkin näyttelijät saavat kokemusta ja uskoa.

Yksi on tietenkin parhaiden suomalaisten rikoskirjailijoiden kova taso. Vareksen kirjoittaja, turkulainen Reijo Mäki, on heistä ammattitaitoisimpia.

Eikä pidä liioin unohtaa itärikollisuuden haamua, jonka ansiosta entisestä lintukodosta on tullut hedelmällistä maaperää näyttäville rikoksille. Ainakin mielikuvituksen tasolla.

Ja sitten on tietenkin elokuvan tuottajan Markus Selinin ja ohjaajan Aleksi Mäkelän monivuotinen yhteinen aherrus, joka tuottaa nyt toistaiseksi parhaan tuloksensa. Ainekset ovat hyvät ja osaset napsahtavat paikalleen.

Elokuva Vares perustuu Reijo Mäen 1999 ilmestyneeseen dekkariin Keltainen leski, jossa kirjailijan vakituinen dekkarihahmo Jussi Vares seikkaili yhdennentoista kerran. Vaikka Mäki ponnistelee romaaneissaan pitkälti Raymond Chandlerin tunnontarkan dekkarisankarin Philip Marlowen romanttisen miehisessä iltahämärässä, kirjassa on myös ainekset vauhdikkaaseen elokuvaan. Ne ainekset on kaivettu esiin, putsattu ja rasvattu. Niin käytössä on hyvä teksti ja työsuunnitelma jännäriksi, joka täyttää vaivattomasti lajin kovat vaatimukset.

Yksi Vareksen voittoja on, että poiketessaan kirjan ratkaisuista se vain lisää kirjasta nauttineen katsojan mielihyvää. Toisella puolella päätä ehtii mukavasti havaita, miten sulavasti ja rennosti elokuvantekijät leikkaavat selitysten ja kehyskertomusten läpi kadottamatta olennaista.

Mäen pohdiskelevaa tyyliä otetaan sen verran mukaan, että Jussi Vareksen elämästä saadaan hienoinen kuva. Vastaavasti huumori on karkeampaa, mutta se onnistuu myös hauskasti kommentoimaan omaa laatuaan.

Samalla tavalla käy toiminnalle. Sitä on enemmän, ja visuaalisena se on tietenkin raaempaa, toisaalta sen ohi leikataan monta kertaa hyvin nopeasti.

Aleksi Mäkelä (s. 1969) on ollut alusta asti ilmeinen ohjaajalahjakkuus, mutta henkilöhahmojen kanssa hän on ollut usein pulassa. Parhaiten hän on onnistunut Häjyjen jätkien ja Pahojen poikien veljessarjan kaltaisten keskenkasvuisten tyyppien kanssa, mutta päähenkilöiden rinnalle on kelvannut aika tökeröitä tyyppejä ja huonoa näyttelemistä.

Yhtäkkiä kaikesta tästä on päästy. Nyt tyyli pitää. Piittaamattomimpien hahmojen hulvattomuus ei syö
päähenkilöiden uskottavuutta. Ohjaaja-kertoja tuntuu pitävän jokaisesta elokuvansa henkilöstä.

Vares on rahanpesu- ja petostarina. Vankilassa istuva suurvaras käyttää entistä naisystäväänsä hyväkseen päästäkseen vankilasta. Näyttävä pako päätyy tv-uutisiin, mistä Vares huomaa hänen sydäntään kaihertamaan jääneen naisen tarvitsevan apua. Romaanissa pääroistot ovat sliipattuja liikemiehiä, elokuvassa heitä esittävät Jari Halonen ja Jorma Tommila tapansa mukaan isoilla kierroksilla.

Kaikki muut näyttelevät streitimmin ja samalla tehokkaammin, kuin suomalaiselta elokuvalta on oppinut odottamaan.

Pekka Valkeejärven ja Kari Hietalahden venkoilu tappajakaksosina on osuvan totista.

Minna Turunen ei liioittele Ifigenia Multasen eroottisuutta ja Laura Malmivaara pitää Eeva Sunilan tunteet hyvin piilossa.

Samuli Edelmannilla on tarinan – myös kirjan – ongelmallisin roolihahmo, paha poliisi Mikko Koitere. Hahmon on annettu kasvaa Vareksen ja Eevan kustannuksella, eikä se välttämättä palvele kokonaisuutta.

Juha Veijonen on hyvä klassisessa pääosassa, miehenä, joka ei tarjoudu sankariksi.

Ja aivan verraton hännänhuippu on Jasper Pääkkönen nuorena keikkakuskina, jossa ei ole häivähdystäkään joidenkin viimeaikaisten roolien kyynisyydestä.

Jonkinlaisena osoituksena kotimaisen viihde-elokuvan kypsymisestä voi pitää sitäkin, etteivät Oiva Lohtanderin ja Sulevi Peltolan tapaisten suosikkien piipahdukset pienissä rooleissa keskeytä kerrontaa, vaan lisäävät vain katsojan hyrisevää mielihyvää.

Mainittakoon ohjaajan keskeiset työtoverit, jotka kaikki olivat mukana myös Pahoissa pojissa: Käsikirjoitus on Pekka Lehtosaaren ja ihan toista luokkaa kuin Pahojen poikien ailahteleva teksti. Kuvaajan, leikkaajan ja äänisuunnittelijan tehtävissä ovat olleet Pini Hellstedt, Kimmo Taavila ja Jyrki Rahkonen.

 

Tapani Maskula

SATTUMIA SATEESSA

✩ Tapani Maskula

”Pökkelö nimihenkilö Vares putoaa pois syntisestä seurapiiristä lähes idioottimaiseksi taustalla hiippailijaksi, joka silloin tällöin tarinan ratkaisevimmissa käänteissä muistetaan sentään taluttaa kameran eteen lausumaan paperisia repliikkejään.”

YKSITYISETSIVÄ VARES, ohjaaja Aleksi Mäkelä

Urbaanit rikoselokuvat eivät ole koskaan istuneet luontevasti havumaisemaamme, sillä harvaan asutusta maastamme puuttuvat lajin ulkoiset tunnusmerkit, neonvaloissa kylpevät suurkaupungit, niissä tungeksivat ihmismassat ja laitakatujen pelottava pimeys. Niinpä kotimaisissa yritelmissä on jouduttu 1940-luvulta lähtien turvautumaan enemmän tai vähemmän keinotekoisiin temppuihin tai kulisseihin, kun paatunutta pahuutta kylvetään sinne missä se ei oikeasti rehota.

Uskottavuusongelmilta ovat parhaiten välttyneet ne jännärit, jotka rajoittavat tapahtumansa selkeästi maalaisyhteisöön.

Yksityisetsivä Vares pyrkii muodikkaana toimintafilminä yhdistämään tarantinolaisen velmuilun kovaksikeitettyyn dekkariperinteeseen ja kansainvälistyvään suomalaisuuteen. Tässäkin keitoksessa on jo vähintään yksi sattuma liikaa, sillä amerikkalaismallista väkivaltakoneistoa ei saada toimimaan luterilaisessa kulttuurissa pelkästään kerronnallisia elementtejä matkimalla. Esimerkiksi filmin roolihahmot tavan takaa valkokankaalle pysäyttävä esittelyteksti edustaa toisarvoista fraseologiaa, jonka mainosmaiset nokkeluudet katsoja hoksaisi muutenkin. Kun näitä tyhjäpäisiä profilointeja (”Oli hyvä aviomies ja kova poliisi. Myi sitten sielunsa paholaiselle. Koukussa rahaan ja seksiin. Kusessa omantuntonsa kanssa.”) on mahdutettu mukaan peräti kymmenkunta jaoketta, niiden sepustelut katkaisevat joka kerta tarinan visuaalisen jännitteen ja juttu täytyy polkaista tuskaisesti käyntiin aina uudestaan.

Ohjaaja Aleksi Mäkelä on mieltynyt televisiosarjoista opittuun ilmaisuun, jossa vuorotellen seurataan eri henkilöiden puuhailuja omilla tahoillaan 10–15 sekuntia kestävissä pätkissä. Aihetta pilkkomalla saadaan simppeli juoni näyttämään muka kiihkeän monisäikeiseltä, mutta samalla tuhotaan elokuvan dramaturgista jatkuvuutta. Toisaalta tekeleen sisältö heti alkutilanteesta lähtien on silkkaa pajunköyttä, jonka syöttäminen ilman pakan sekoittamista voisi osoittautua vielä pahemmaksi virheeksi. Lähtökuopissa yksityisetsivä tutustuu armeijan kertausharjoituksissa sievään opettajattareen, joka umpirakastuneena on menossa avioon vankilassa istuneen kelmin kanssa. Ennen pitkää kolmikko loikkii lukuisten konnien kera Venäjän mafialta vohkittujen miljoonien jäljillä. Näin paksua luikuria ei aikuiskatsoja purematta niele.

Käsikirjoittaja Pekka Lehtosaari ja ohjaaja ovat toteutuksessa panostaneet paljon huvittavien roistojen varaan, joista karismaattisen Jari Halosen tulkitsema äkkipikainen Miesmann häkellyttää häiriytyneenä sadistina. Muilta osin filmin karkea roolijako noudattaa tusinaviihteen tavanomaisia kaavoja miesten rellestäessä retkuina, naisten taas flirttaillessa himokkaina vamppeina. Itse asiassa elokuvan pökkelö nimihenkilö Vares putoaa pois syntisestä seurapiiristä lähes idioottimaiseksi taustalla hiippailijaksi, joka silloin tällöin tarinan ratkaisevimmissa käänteissä muistetaan sentään taluttaa kameran eteen lausumaan paperisia repliikkejään.

Yksityisetsivä Vares on kauttaaltaan kehnoa, nuhruista, änkyttävää ja halvan makuista korvikeviihdettä aitojen jenkkirymistelyjen rinnalla. Sen vauhtijaksot supistuvat yhden poliisiauton kuperkeikkaan, aiheeseen olennaisesti liittyvistä tappeluista puolestaan puuttuu sähäkkä iskevyys ja väkivallasta verinen realistisuus. Näin laihoilla ja tylsillä tehosteilla kyttäfilmi pääsisi rapakon takana korkeintaan videolevitykseen. Vähitellen kaikki asetelman ainekset sulavat epämääräiseksi klimpiksi trooppisessa kaatosateessa, joka sekin vaikuttaa vain päälle liimatulta tavaramerkiltä ilman johdonmukaista tarkoitusta.

Start typing and press Enter to search