Suomalainen unelma

Kalle Kinnunen

Solarilla on jopa omat vuotuiset paikkansa ensi-iltakalenterissa: loppiaisviikko, syyskuun ensimmäinen perjantai. Silti ei ole yhtä Solar-muottia. Jos minulta kysytään, Solar on tuottanut sekä viimeisen parinkymmenen vuoden parhaita suomalaisia elokuvia että sellaisia, joiden ansiot mitattiin ainoastaan lipunmyynnissä.

Jonkun väittäessä, ettei rankka ja moderni elokuva kerää Suomessa suurta yleisöä, mainitsin pitkään Pahan maan. Se oli kiistaton esimerkki teoksesta, joka oli sekä haastava, onnistunut että suuri kaupallinen suksee.

Seitsemän vuotta myöhemmin esimerkkejä oli kaksi. Se toinen on Puhdistus. Sen lisäksi, että nämä menestyselokuvat eivät kohtele katsojaa silkkihansikkain, niitä yhdistää oikeastaan vain yksi asia. Kumpikin on Solar Filmsin tuotantoa.

Menestyneintä suomalaista elokuvatuotantoyhtiötä on syytetty populismista, toisaalta se on tehnyt Pahan maan. Sitä on kritisoitu patriarkaalisuudesta, vaikka monia elokuvia ovat ohjanneet ja kirjoittaneet naiset. Toisaalta Solar Films on vienyt suomalaisen elokuvan areena-aikaan. Se on tapahtunut kirjaimellisesti, kun massiivisia ensi-iltoja on järjestetty Turussa ja Oulussa kuin urheilutapahtumia.

Solarin ja sen tytäryhtiön Bronsonin elokuvien katsojamäärä on useina vuosina noussut puolen miljoonan hujakoille tai yli, kuten tänä vuonnakin todennäköisesti tapahtuu. Solar on tehnyt elokuvia, jotka vetoavat maakunnissa, elokuvia, jotka kiinnostavat kaupunkilaisia ja sellaisiakin elokuvia, jotka todistavat jonkinlaisen yhtenäiskulttuurin olevan yhä totta Suomessa. Mielensäpahoittajan puoli miljoonaa katsojaa on siitä osoitus.

Salaisuus on juuri siinä, että kenenkään muun tekemänä Mielensäpahoittajassa ei varmaankaan oltaisi yhdistetty eri tyyppisiin katsojiin vetoavia aineksia niin taitavasti ja jo suunnitteluvaiheessa. Toisentyyppisistä elokuvista tunnetun Dome Karukosken valinta ohjaajaksi vei Tuomas Kyrön suosittua aihetta uuteen suuntaan ja toi sirpaloituneita, hyvin erilaisia suomalaisia yleisöjä lähemmäs toisiaan.

Tehdessäni taustatyötä tätä artikkelia varten huomasin, että Solarista on päätynyt kirjojen kansien väliin hyvin vähän analyysia ja tulkintaa. Se on outoa, sillä populäärielokuva tallentaa aikansa tunnot paremmin kuin mikään muu taiteenlaji.

Vuonna 2012 tuli ensi-iltaan seitsemän Solar Filmsin tuottamaa pitkää elokuvaa. Onko määrä poikkeuksellinen?

Määrä on tavattoman poikkeuksellinen.

Edellisen kerran yksi tuotantoyhtiö oli valmistanut yhtä monta elokuvaa vuonna 1962. Se firma oli Toivo Särkän Suomen Filmiteollisuus.

Vuosi 1962 oli suomalaisen elokuvan kulta-ajan loppu. Television tulo ja siihen liittynyt näyttelijöiden lakko tappoi ”Suomen Hollywoodin”.

Menestyselokuvia ja hyviä elokuvia Suomessa toki tehtiin sen jälkeenkin. 1990-luvulle tultaessa tilanne oli kuitenkin katastrofaalinen. Pohjalla oltiin 1994, kun kotimaisten elokuvien katsojaosuus laski neljään prosenttiin.

Korjausliike oli yllätys kaikille. Vuonna 1999 kotimaisten katsojaosuus räjähti 25 prosenttiin. Nuoret tekijät ohjasivat ja kirjoittivat elokuvia, jotka palauttivat uskoa kotimaiseen elokuvaan. Monia näistä virstanpylväistä tuotti Solar: Häjyt, Levottomat, Minä ja Morrison…

Pahat pojat oli nousukauden huipentuma. 615 000 katsojaa on edelleen ylittämätön määrä. On hyvä kysymys, tuleeko kotimainen elokuva enää ikinä yltämään samaan.

Muutoksen takana oli lahjakkuutta, bisnesvainua ja ennen kaikkea vahva tuotantoyhtiö.

Siitä kertoo myös Suomen Kansallisfilmografian essee Suomalainen elokuvatuotanto 2000 – 2009.

”Henkisesti 1990- ja 2000-lukujen taitteen murroksen voi määritellä painopisteen siirtymiseksi jälleen tekijän elokuvasta tuottajan elokuvaan. Aiempien itsensä taiteilijoiksi mieltäneiden ohjaaja-tuottajien tilalle oli astunut rivi uuden polven ammattimaisia elokuvatuottajia. Kaupallisuutta ei enää ujosteltu, vaan tutuiksi tulivat näyttävät markkinointikampanjat, tuotteistaminen, sponsorointi ja tuotesijoittelu. Myös julkisessa puheessa elokuva nousi yhä useammin esiin paitsi taiteena myös teollisuutena ja työllistäjänä. Murros ei tapahtunut vailla ristiriitoja, vaan jotkut tekijät kokivat, että heille oli tässä ympäristössä jäänyt pelkkä tuottajien ajatusten toteuttajan rooli. Uuden tilanteen outoudesta kertovat useammatkin 2000-luvulla nähdyt tekijänoikeuksia tai elokuvien lopullisia versioita koskevat kiistat, jopa oikeusjutut, tekijöiden ja tuottajien välillä.”

Kansallisfilmografian kirjoitus käsittelee vuosikymmenen kaikkea kotimaista tuotantoa, mutta se on kuin kirjoitettu juuri Solar Filmsistä. Tuon aikakauden kotimaisista näytelmäelokuvista yli kymmenen prosenttia oli tämän firman tuotantoja. Kauden kymmenestä katsotuimmasta kotimaisesta peräti viisi oli Solar-elokuvia, ja niistä kolme ohjasi Aleksi Mäkelä.

Tietenkin Solar oli ensimmäinen tuotantoyhtiö, joka julkaisi ensimmäisen kotimaisen elokuvan dvd:nä – se oli Häjyt vuonna 1999.

Solar oli ilmiö: se oli otsikoissa sekä menestyksen että riitojen vuoksi. Pahan maan leikkauskiista ennen ensi-iltaa ei olisi ollut tietenkään uutinen, ellei elokuva olisi jo etukäteen kiinnostanut mediaa ja yleisöä niin paljon.

Elokuvien suosio sen kertoo: Solar Films on tavoittanut zeitgeistin. Sen voi tavoittaa vain sekä hyvässä että huonossa. Arvot riippuvat katsantokannasta, mutta tuotantoyhtiön kolmisenkymmentä elokuvaa kuuluvat suomalaisen kulttuurin lähihistoriaan erottamattomasti.

Aku Louhimiehen esikoisohjaus Levottomat teki jotain aivan odottamatonta. Se toi kaupunkilaisen nuorison ja nuoret aikuiset elokuvateattereihin katsomaan suomalaista elokuvaa. Muutamaa pientä poikkeusta lukuun ottamatta suomalainen elokuva oli menettänyt tämän yleisön luottamuksen ainakin kokonaista sukupolvea aiemmin.

Vaikka en ole välittänyt Levottomista, en voisi kiistää, etteikö se käynnistänyt kehityksen, joka mahdollisti seuraavan elokuvasukupolven omaleimaisuutta.

Vares oli kursailemattoman väkivaltainen ja koominen etsiväjuttu, jotain mitä Suomessa ei oltu koskaan tehty. Sekin puri kansaan niin, että sarja on jatkunut jo kahdeksalla elokuvalla. Nasevasti puhuvasta Jussi Vareksesta tuli uuden ajan pulp-dekkari-Uuno, joka luistaa vaarallisten paikkojen ohi ja palaa aina tuoppinsa ääreen. Vares-leffa on turvallinen valinta siinä missä turkulainen hampurilainen.

Matti-elokuvan moraalinen oikeutus askarrutti joitain kriitikkoja.

”Tosikko kriitikko pelkää, että kaikkea mahdollista rattijuoppoudesta perheväkivaltaan vähättelevää tirkistelyelokuvaa aletaan pitää sekä historiallisena totuutena että aikamme arvomaailman vanhanaikaisen juridiikan kansanomaisena oikaisijana. Tuossa tyrmistyksessä sivuutetaan elokuvan mahdolliset muut ansiot”, Arto Pajukallio pohti itseään etäyttäen Helsingin Sanomissa televisioesityksen yhteydessä.

Valtavan suositun elokuvan merkitystä mielikuvien muokkaajana ei voi aliarvioida. Fiktio muuttuu osaksi kansallista identiteettiä. Sellaisia elokuvia Solar on tehnyt useita. Nuo yhteiset mielikuvat ja elokuvat eivät välttämättä miellytä kaikkia, mutta populaarikulttuurissa olennaista on nimenomaan se, ettei sitä ohjailla ylhäältä. Suosittu elokuva heijastaa olemassa olevia tuntoja ja kertoo jotain olennaista ajastaan.

Todellinen Matti, elokuvan Matti ja leffan katsojien tai vaikka iltapäivälehtien lukijoiden tulkinnat ovat kaikki eri asioita, mutta ne kaikki kuuluvat suomalaiseen kulttuuriin.

Vaikka kansainvälisille markkinoille euroviisuhuumassa tuotettu Lordi-kauhuelokuva Dark Floors never heard -anglonäyttelijöineen kuulosti takapuoli edellä puuhun kiipeämiseltä, se tosiaan tehtiin ja vieläpä suhteellisen isolla budjetilla. Tällainen heittäytyminen on jotain, mihin vain Solarin kaltaisessa vahvassa yhtiössä kyetään.

Monien muiden kriitikkojen tapaan ihmettelin, miksi Rööperissä mentiin farssin puolelle, vaikka Harri Nykäsen alkuperäisteksti ja todellisuus olisivat tarjonneet mahdollisuuksia aivan toisenlaiseen elokuvaan, jopa suomalaiseen mittakaavaan viritettyyn Mafiaveljiin tai sen tyyppiseen rikosepookkiin.

257 000 katsojan tavoittaminen kertoo, että aika moni oli eri mieltä tyylivalinnasta.

Markus Selin on paha poika, mutta hän ei ole mielensäpahoittaja.

Vaikka toimitusjohtajana on pitkään toiminut Jukka Helle, Solar henkilöityy perustajaansa, monialayrittäjä Seliniin. Hän on uskoakseni maailman ainoa kotimaansa listaykkösiä vuosi toisensa jälkeen tehnyt elokuvatuottaja, jonka ihossa on kaksi Super Mario -tatuointia.

Selin on julkikuvaltaan kummisetämäinen, salaperäinen uroshahmo. Ainakaan Solarin varhaisvaiheessa hän ei pyrkinyt tätä käsitystä varsinaisesti purkamaan.

Ensimmäisen kerran, kun puhuin Markus Selinille muuten kuin muodollisessa ympäristössä, menin jututtamaan häntä Kerma-yökerhossa, kello kolme yöllä joskus vuonna 2001. Olin luonnollisesti päissäni. Muistan silti hyvin Selinin ystävällisyyden. Puhuimme lähes asiaa.

”Karavaani kulkee, koirat haukkuu”, Selin kuittasi, kun höpötykseni narsistisesti kääntyi johonkin kirjoittamaani negatiiviseen arvosteluun. Ja se siitä.

Kriitikkona olen ilahtunut siitä rentoudesta, jolla solarilaiset ovat suhtautuneet elokuviensa saamaan kritiikkiin. Tekijän kannalta elokuvakritiikki on kuin sää, luonnonvoima, jolle ei voi mitään – ja josta ei
välttämättä tarvitse välittää paljoa, sillä yleisön mielipide on usein aivan eri asia.

Noihin aikoihin Solarista elokuva-alan väeltä kysellessäni odotin juoruja äijämäisestä sikailumeiningistä, mutta kuulin lähinnä kehuja tuotantoyhtiöstä, jonka palkat eivät ole koskaan myöhässä, toisin kuin monien muiden lafkojen. Tuosta ajasta on toistakymmentä vuotta ja suomalainen elokuva-ala on tullut pitkälle, mutta Solar on säilyttänyt vahvan asemansa.

Vuonna 2005 suunnittelin ystäväni kanssa dokumenttia Selinin esikoiselokuvasta Jäätävä polte. Saavuin Lauttasaaren Veneentekijäntielle Solarin tuolloin uudelle toimistolle sangen nöyränä. Pelkäsin Selinin pitävän lähes amatööritasoista projektia ajanhukkana, mutta hän oli luottavaisesti mukana heti, kun kerroin hankkeesta. Selin ei ollutkaan äreä Don Markus: sähköpostit hän signeerasi ”masivaan”.

Dokumentti jäi tekemättä, mutta jokin luottamus jäi.

Masivaan ei koskaan valehtele, mutta ihmistuntijana hän on kettu. Selinin kanssa pidempään jostain oikeasta asiasta keskusteltuani olen usein miettinyt, tulinko juuri manipuloiduksi. Tunne on lähes sama kuin hyvän elokuvan katsomisen jälkeen. Vertaus ei ole vitsi. Elokuvakin on manipulaation taidetta.

Olen kuullut arvion, että Pahojen poikien julisteessa Lauri Nurksen syliin keksitty kissanpentu toi elokuvalle 200 000 katsojaa enemmän kuin se olisi muuten saanut. Kissanpentu myi poikaleffan myös nuorille tytöille.

Solar Filmsin markkinointiosaaminen on oman lukunsa tai kokonaisen kirjan arvoista. Esimerkiksi Pahat pojat -elokuvasta kodinkoneliikeketju Expertin kanssa sovittu 500 000 euron markkinointisopimus oli aikoinaan lähes käsittämätön uutinen. Talouselämä-lehdessä kerrottiin, että markkinointieurot kohosivat miljoonaluokkaan.

”Suomalainen elokuva on siirtymässä oravannahkataloudesta kohti markkinataloutta”, kirjoitti Helena Ylänen silloin Helsingin Sanomiin.

Silloin kyse on jo koko suomalaisen elokuvan itsetunnosta.

Solarissa ollaan tietoisia omista vahvuuksista. Jollain ristiriitaisella tavalla olen aina ihaillut perusteltua röyhkeyttä, ja sitä Solar on edustanut sekä lehtien sivuilla että tosielämässä. Masivaan kertoi joskus hilpeän tarinan kilpailevalta tuottajalta saamastaan puhelusta. Matti-elokuvan aikoihin myös toiselta yhtiöltä oli valmistumassa urheiluaiheinen elokuva. ”Soitit nyt ihan väärään numeroon”, Selin kertoi sanoneensa tuottajalle, joka haikaili markkinointiyhteistyötä elokuvien välille.

Kulissien takana on Raimo Toivonen, markkinoinnin superosaaja. Rampe on yksi elokuva-alan asiallisimpia ja fiksuimpia ihmisiä. Hän pitää matalaa profiilia ja Selin korkeaa.

Kriitikot eivät ole suhtautuneet suopeasti Solar Filmsiin – vaikka sen monista yksittäisistä elokuvista on pidetty kovastikin.

Ehkä syynä on pollea asenne, joka Markus Seliniin ja kumppaneihin on yhdistetty. Markkinointiosaamisessa nähdään jotain epäilyttävää.

Tällaisessa ajattelussa taiteelliset epäonnistumiset ovat tuottajan vikoja ja niitä yhdistää tuotantoyhtiön nimi, onnistumiset taas ovat tapahtuneet nimenomaan tuottajasta riippumatta.

Elokuvatuottajan ja kriitikon näkemys hyvän elokuvan ominaisuuksista on perustavanlaatuisesti erilainen.

Tuottajalle menestys on väistämätön osa sitä, että elokuva on onnistunut.

Kriitikolle taas ei mene läpi perustelu siitä, että menestys tekisi huonosta elokuvasta paremman. Kriitikolle huono elokuva ei muutu tarpeelliseksi, vaikka se myisi 300 000 lippua ja näin pitäisi yllä Suomen maakuntien pienempiä elokuvateattereita – niissä, joissa kultaa ovat kotimaiset hitit ja James Bond. Jos vain talouden termeillä olisi väliä, viimeisen 50 vuoden merkittävin kotimainen elokuva olisi Uuno Turhapuro armeijan leivissä.

Ei menestys yhden elokuvan kohdalla olekaan pitävä laatuargumentti, mutta kun kyse on kokonaisesta elokuvakulttuurista, lipunmyyntiluvuilla alkaa olla väliä. Pahat pojat, Matti ja Rööperi eivät saaneet suopeinta kritiikkiä, mutta ne ovat tosiasiallisesti pitäneet pikkukinoja pystyssä.

Rajuin vastakkainasettelu löytyy sieltä, missä julistaudutaan elokuvahulluiksi. Niissä piireissä menestys on tietenkin aina pahinta.

1960-lukulaisuutta edustavan Filmihullun sivuilla Solar Films on suunnilleen absoluuttista pahaa. Sanakäänteet ovat usein sellaisia, että muualla ne arvioitaisiin julkaisukelvottomiksi.

Filmihullun nykyinen päätoimittaja Lauri Timonen muun muassa kirjoitti neljä vuotta sitten, että ”Markus Selin mussuttaa viineriä rasvainen poninhäntä persvakoa viistäen” samaan aikaan kun kuvitteellisilla oikeilla elokuvantekijöillä ei ole ”varaa tankata autoon bensaa, jotta he olisivat päässeet kuvauspaikalle”.

Tämän fantasian jälkeen kirjoittaja tuomitsi Seiskan ja Maria-show’n ja tämän perään kirjoitti vielä jotain tekopyhyydestä.

Toisaalta Paha maa nostettiin jopa erään Filmihullun numeron kanteen ja siitä kirjoitettiin useita juttuja sekä pääkirjoitus.

Mitäpä me kriitikot tietäisimme.

”Rööperi on koko ajan täysin ennustettava. Siksi ihmettelen vilpittömästi, mikä siinä vetoaa yleisöön”, kirjoitti Leena Virtanen Helsingin Sanomiin, kun Rööperi sai televisioensi-iltansa.

Niin, mikä?

”Jos elokuva ei ole viihdettä, mitä se on? Rangaistus?”, kirjoitti aikansa tunnetuin elokuvakriitikko, New Yorkerin Pauline Kael.

Digitalisoituminen toi vahvaa nostetta suomalaisen elokuvan katsojamäärille viime vuosikymmenen lopusta alkaen. Arvoitus, tuleeko jostain leffasta hitti vai floppi, ei silti ratkea ennen ensi-iltaa.

”Kohdeyleisön löytäminen ja tavoittaminen etukäteen on tieteenala, jota ei ole olemassa. Kukaan ei pysty ennustamaan”, Selin kertoi Ylen haastattelussa 2005.

Kuten tuottaja ja Hollywood-kirjailija William Goldman on sanonut, elokuva-alalla ”kukaan ei tiedä mitään”.

Suomalaisessa elokuvassa think big -eetos on lähtöisin Solarilta, joka pian tavoittaa viiden miljoonan teatterikatsojan haamurajan. Esimerkiksi Suomen kaikkien aikojen kalleimpia elokuvia Iron Skyta ja Big Gamea tuskin olisi tehty, ellei suomalainen elokuva olisi alkanut ensin vetää kotimarkkinoillaan.

Aina ei silti voi voittaa.

”Tuottajalla pitää olla taloudellinen riski, jos kutsuu itseään tuottajaksi”, Selin sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa vuonna 2009.

Puhdistus ei vienyt Solaria toden teolla kansalliselta tasolta kansainväliselle, vaikka sen piti.

Suuri Kalevala-elokuvatrilogia on jäissä.

Kun kävin läpi Solar Filmsiä käsitteleviä artikkeleita eri lehdistä vuosien varrelta, laskeskelin, että eräästä elokuvasta on kirjoitettu moninkertaisesti enemmän kuin mistään muusta. Mannerheim on edelleen tekemättä.

Paradoksaalisesti elokuvat, joita ei ole tehty, ovat julkisuudessa lyömäaseita ja pöyhkeyden merkkejä helpommin kuin ne, jotka ovat valmistuneet. Ensi-illan jälkeen elokuva joko menestyy, joka on kansan hyväksynnän merkki, tai floppaa, jolloin tappiot riittävät julkiseksi rangaistukseksi. Tekemättä jäänyt taas kummittelee niskassa.

Ei liene toista teosta, joka olisi muuttunut niin merkitykselliseksi ilman, että sekuntiakaan olisi kuvattu.

Solarissa on yhdistetty amerikkalaista markkinointiajattelua ja pr-osaamista ketterään eurooppalaiseen tuotantomalliin.

Siinä toteutuu suomalainen unelma ja sen fiktiot ovat tätä todellisuutta Nykäsineen, Lordeineen ja Reijo Mäen Turkuineen.

Laadin syksyllä 2014 Suomen Kuvalehteen artikkelia suomalaisen elokuvantekemisen haasteista. Eräs keski-ikää lähestyvä miestuottaja summasi sisältöjen ongelmia osuvalla havainnolla: koska selkeästi suurin osa kotimaista tuottajista on keski-ikäisiä miehiä, elokuvat tehdään aiheista, jotka kiinnostavat keski-ikäisiä miehiä.

Pitää paikkansa, mutta ei sittenkään pidä Solarin kohdalla paikkaansa.

Laajasta skaalasta kertoo dokumenttielokuva Robin, mutta myös Marja Pyykön persoonalliset ja feminiinit elokuvat Sisko tahtoisin jäädä ja Kekkonen tulee! Solar on tehnyt hevielokuvaa, nuortenelokuvaa, lastenelokuvaa ja esimerkiksi enemmän dekkareita kuin mikään suomalainen tuotantoyhtiö elokuvan historian aikana. Sen ensimmäinen yllätysmenestys oli eroottinen draama, ja tätä kirjoittaessa viimeisin hitti kertoi vanhasta maalaisäijästä ja hänen pojastaan.

Viimeksi kun kävin Veneentekijäntiellä erään haastattelun merkeissä, Selin totesi vilpittömästi, ettei hänellä ole aavistustakaan, miten seuraava leffa tulee menestymään. Ensi-iltaan oli muutama päivä, ja Selin saattoi ainoastaan arvailla.

Ymmärsin haasteen.

Solarin tytäryhtiö Bronsonin tuottama Kesäkaverit kertoo nuorista mimmeistä, jotka bailaavat ankarasti Hangossa. Masivaan on keski-ikäinen ukkeli, joka ottaa Nummelassa aika iisisti.

Minä en pitänyt elokuvasta kovin paljoa, mutta uskoin, että kohderyhmä tulee elokuvasta pitämään.
Niin se pitikin.