Niitä hetkiä en unohda koskaan, mutta voin muistaa ne väärin

Rampe Toivonen, Solar Films 1997-2013

 

Elettiin tammikuuta 1997. Olin ollut viisi vuotta päätoimittaja 7 päivää -lehdessä ja saanut juuri potkut. Muodollisesti irtisanouduin kelpo korvausta vastaan. Parasta mitä siinä vaiheessa uraa saattoi tapahtua, voin jälkiviisaasti sanoa.

Rampe Toivonen

Kurvasin työsuhdeautollani lähimmälle huoltoasemalle tankkaamaan. Viereiselle mittarille ajoi Sakke Järvenpää, jolta olin tilannut Seiskan viisivuotisjuhlien järjestelyt.

”Sattuipa sopivasti, voit unohtaa juhlat”, ilmoitin. ”Sain potkut viisi minuuttia sitten.”

”Voi perse”, Sakke sanoi. ”Soita Markukselle!”

Tunsin Markuksen hyvin, tutustuimme 80-luvun alkupuoliskolla ollessani Ilta-Sanomien toimituspäällikkö ja teimme sen jälkeen yhteistyötä siirtyessäni lehdestä toiseen. Bensan vielä valuessa tankkiin kaivoin puhelimeni ja valitsin Markuksen numeron.

”Tule meille töihin”, Markus sanoi ja valitteli ettei ehdi sopia yksityiskohtia. Hän oli joutunut poliisin pysäyttämäksi ylinopeuden takia. Poliisi huomasi myös maksamattomat ylinopeussakot ja asian selvittely vaati vielä käyntiä Pasilassa poliisisaattueessa.

nyttkuva-2017-04-25-kello-19.17.26

Joitakin päiviä myöhemmin kävin sopimassa työehdot Solar Filmsin toimistossa Kiviaidankadulla Lauttasaaressa. Markus ei ollut varmistanut asiaa Antti Jokiselta, mutta arveli ettei se ollut ongelma. Antti oli noina aikoina ohjaamassa Kata Kärkkäisen kirjoittamaa Tähtilampun alla -draamasarjaa, joka oli Solar Filmsin historian ensimmäisiä tuotantoja.

Oli selvää, että hitaasti artikuloiva puunaama jakaa mielipiteet.

Solar Filmsin omistajat olivat Markus, Antti ja Taina Saikkonen, joka oli sisustanut uuden toimiston ja hoiteli suvereenisti kaikkia asioita. Lisäksi palkkalistoilla oli Mika Karttunen, joka taipui moniin tehtäviin toimistossa ja tuotannoissa. Hän muistaakseni hoiteli palkanmaksujakin, koska kysyi: ”Minä päivänä haluat palkan tilillesi?”

Ennen ensimmäistä työpäivääni aloitti lisäksi Pinka Hämäläinen, joka nykyisin on Solar Filmsin talouspäällikkö. En ensimmäisten parin vuoden aikana oikein ymmärtänyt miksi Markus oli viitannut Antin hyväksyntään minut palkatessaan. Markus oli suvereeni päätöksentekijä ja kaikki juoksevat asiat hoituivat taiteilija-Antin ohi.

Vastaus ihmetykseeni tuli eräänä päivänä Solar Filmsin pitkän neuvottelupöydän ääressä. Sinne oli marssinut pieni joukko myyntihenkisiä markkinointiohjuksia, joilla oli mullistava, kännykkäpuhelimeen liittyvä idea. En muista mikä. Noita kumiselkäisiä miehiä juoksi toimistolla viikottain myymässä Markukselle aivokuolleita visioitaan rahan tekemisestä.

Kesken lennokkaan neuvonpidon toimistolle tupsahti – harvinaista kyllä – Antti, joka sattui olemaan tukevasti päissään. Hän istahti toiseen päähän pöytää ja kuunteli hetken puheita ja sitten paukautti ison nyrkkinsä pöytään:

”Jumalauta, minä olen tämän firman toimitusjohtaja, eikä minulle ole kukaan kertonut tästä kokouksesta. Se loppuu nyt!”

Se oli oivallinen päätös palaverille ja samalla minulle selvisi, että Antti oli toimitusjohtaja.

Haastattelu meni täydestä ja Jarmoa pidettiin lottovoittajana, vaikkei lotosta ohjelmassa puhuttukaan.

Nelosen lanseeraus oli Solar Filmsin suuri mahdollisuus. Tuloni Solariin oli sattuman sanelema, mutta Markuksen suunnitelmiin se istui kuin perse ämpäriin. Ensimmäinen kesäkuuta 1997 aloitti tv-kanava Nelonen, jonka ohjelmakartalle Solar Filmsin piti saada mahdollisimman monta merkintää. Uusi kanava ilman omaa tuotantoa oli Solarin suuri tilaisuus kasvaa isoksi tekijäksi.

Markuksen edellinen yhtiö Harlin & Selin Productions oli tuottanut MTV3:lle amerikkalaiseen formaattiin perustuvan Gladiaattorit 1993 – 1994. Lisäksi yhtiö oli tuottanut pitkät elokuvat Jäätävä polte (1985) sekä Esa ja Vesa – Auringonlaskun ratsastajat (1994), josta ohjaaja Aleksi Mäkelä ja pääosan esittäjä Juha Veijonen saivat Jussi-palkinnot.

Kokemusta ja mainetta Markuksella oli hyväksi pohjaksi ja paljon omia ja muiden ideoita uusiksi tv-sarjoiksi, olihan hänen työhuoneensa ovi aina auki. (Seuraavassa osoitteessa Veneentekijäntiellä Selin luopui työpisteestään ja majoittui ison salin pitkän neuvottelupöydän päähän. Hän veti puoleensa ihmisiä kuin hunaja mehiläisiä, niinpä suuri osa firman väestä jätti työpisteensä ja ryhtyi istuskelemaan Mestarin lähellä pitkän pöydän ääressä.)

PÄIVÄN LÖÖPPI JA PÄIVÄN HYTÖNEN

Minulla oli Ilta-Sanomien ja Iltalehden jäljiltä maine legendaarisena lööpintekijänä. Siihen Markus tarttui oitis. Hän sanoi ensi töikseen, että saan Neloselle oman ohjelman nimeltä Päivän lööppi. Kanava oli innoissaan ja pitkin kevättä lähettelin kanavajohdolle testilööppejä kuvitteellisilla otsikoilla, joista päivän ohjelma voitaisiin tehdä.

Isoin kysymys kuuden minuutin päivittäisen ohjelman toteuttamiseen oli juontajan löytäminen. Päädyimme Simo Rantalaiseen, jonka Nelosen ohjelmajohtajaksi palkattu Jorma Sairanen hyväksyi, olihan Rantalaisella takanaan ura maineikkaan Hyvät, pahat ja rumat -talkshown juontajana Jari Sarasvuon parina.

Rantalaisen syntilistalla oli kuitenkin Ilta-Sanomien musiikkitoimittajan leukaluun murtaminen avokämmenellä Lontoossa 1996. Nelonen ja Ilta-Sanomat olivat samaa konsernia ja juontajan julkistaminen sai aikaan raivokkaan vastareaktion, jonka jäljet johtivat konsernin huipulle. Pesti oli peruttava vain muutamia viikkoja ennen kanavan starttia.

Julkisuuteen tehtiin tiedote Simo Rantalaisen siirtymisestä ammattinyrkkeilymanageriksi Floridaan. Se saattoi mennä täydestäkin, en tiedä. Olimme pahassa pulassa. Näin jo itseni sössöttämässä mikrofoniin tv-ruudussa naamalla ja äänellä, jotka olivat aika kaukana toivotusta.

Pelastus tuli Helsingin Sanomista. Kulttuuritoimittajana aloittanut Mattiesko Hytönen teki sunnuntain lehteen kolumneja, joita lukijat ahmivat. Lehden johto sen sijaan ei hänen juttujaan suuresti arvostanut. Niinpä hän sai virkavapaata kesän yli voidakseen juontaa Päivän lööpin.

Syksyllä kun ohjelmaa jatkettiin, narsistinen Mattiesko joutui irtisanoutumaan Hesarista voidakseen jatkaa televisiossa. Oli selvää, että hitaasti artikuloiva puunaama jakaa mielipiteet. Niin tapahtuikin, mutta se ei haitannut. Mattiesko ei pelännyt mitään eikä ketään ja päivästä toiseen teimme ohjelman aiheesta kuin aiheesta.

Minun ja Mattieskon lisäksi tiimiin kuuluivat kuvaaja Olli Korpiala, joka värväsi Martti Sivosen äänittäjäksi. Leikkaajaksi ja Korpialan väsähdettyä kuvaajaksi tuli Kim Sainio, joka Martin tavoin on luonut merkittävän tv-uran. Sainion uuvuttua oli Ditte Uljaksen vuoro ryhtyä kuvaamaan.

Minun vastuullani oli ideointi, ohjaus, käytännön järjestelyt sekä leikkauksen valvominen. Alussa mukana oli Jari Komulainen, joka teki päivän katukyselyn. Myöhemmin Hantta Krause (nyk. Wilma Schlizewski) teki oheishaastatteluita, mutta pian Mattiesko sai pullistella yksin koko kuusiminuuttisen. Ohjelman nimikin muutettiin Päivän Hytöseksi. Teimme yhdessätoista kuukaudessa noin 180 ohjelmaa, joista aika moni on muistelemisen arvoinen.

Pelottoman maineensa pönkittämiseksi Mattiesko suostui benji-hyppyyn, joka sujuikin mallikkaasti.

IKIMUISTO 1

Kesällä 1997 kaikkien aikojen suurin lottopotti osui kirkkonummelaiselle miehelle. Toimistolla vetelehti Jokisen Antin tuttava Jarmo, jonka värväsimme mukaamme Kirkkonummelle. Pystytimme kameran liikekeskuksen pihaan ja Mattiesko haastatteli Jarmoa kertomalla, että miestä oli onni potkaissut ja hän oli saanut huomattavan summan rahaa.

Jarmo kertoi ostavansa yllätysvoitollaan ainakin jäätelön, sen pitemmälle hän ei ollut ehtinyt asiaa ajatella.

Haastattelu meni täydestä ja Jarmoa pidettiin lottovoittajana, vaikkei lotosta ohjelmassa puhuttukaan. Jarmo oli saanut Solar Filmsiltä sadan markan stipendin, joka oli tuo huomattava rahasumma. Se paljastettiin aivan ohjelman lopuksi, mutta jäi isolta osalta katsojia huomaamatta.

IKIMUISTO 2

Toinen vedätys tehtiin Kaivopuiston rannassa. Pelottoman maineensa pönkittämiseksi Mattiesko suostui benji-hyppyyn, joka sujuikin mallikkaasti.

Innostunut Hytönen ilmoitti hyppäävänsä toisenkin kerran ja kiipesi kameran seuraamana nosturiin. Seuraavaksi kuvaa näytettiin kaukaa korista 90 metrin korkeudessa, josta ilmalento alkoi. Kesken kaiken hyppääjä irtosi köysiin kiinnitetyistä saappaista ja valtava läjähdys kaikui maisemassa uhrin iskeytyessä holtittomasti kovaan veteen. Katsojaa ei armahdettu vaan lopputekstit rullasivat elottoman hahmon kelluessa vedessä. Näky poiki kauhunhuutoja ja soittoja poliisille.

Hyppääjä ei kuitenkaan ollut Mattiesko vaan Solar Filmsin rekvisiittavarastosta löytynyt zombie-nukke, jonka hapsottava tukka, poskipäät, leuka ja muu olemus muistuttivat Mattiesko Hytöstä enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Nukelle puettiin Hytösen tavaramerkit: mustat bootsit, mustat farkut ja musta nahkatakki.

Katsojille oli helpotus tai pettymys kun Hytönen seuraavana iltana esiintyi ohjelmassa täysissä ruumiinvoimissa. Edellisen päivän tapahtumat huomioiden hänen olisi pitänyt olla vähintäänkin sininen ellei kuollut.

Saman nuken muuten kärräsimme hiihtotamineissa talvella sairaalapäivystykseen selvittämään lääkärin avulla, voisiko luustosta päätellä uhrin kuolleen epo-hormonin yliannostukseen. Vastaanotolle jonottavat potilaat olivat vihaisia.

Kolmannen palveluksen nukke teki, kun Mattiesko ampui sitä mökkinsä nurkalla haulikolla todistaakseen, ettei haulisuihku osuessaankaan tapa pakenevaa tarhaiskun tekijää. Lääkäri nyppi pinseteillä helposti haulit muumion pinnasta.

Vainajan veljeä muistuttava ihmisraunio oli vieläkin selvästi juovuksissa.

IKIMUISTO 3

Se oli ohjelma, joka oli vähällä jäädä tekemättä. Mattieskon viinapää ei ole erityisen hyvä. Sitä käytti hyväkseen Tony Halme, joka onnistui eräänä iltana baaritiskillä juottamaan Hytösen umpitunneliin.

Seuraavana päivänä juontaja ei ilmestynyt aamupalaveriin suunnittelemaan ohjelmaa. Puhelimeenkaan hän ei vastannut, mutta onneksi ohjelman idea oli valmis. Tunnettu malli oli edellisenä päivänä ajanut promilleja veressään auton tieltä ja mukana olleista malleista yksi loukkaantui pahoin. Turkulainen mallitoimiston johtaja suostui haastatteluun, joka tehtäisiin Turussa muutaman tunnin kuluttua.

Pakkasimme kaluston autoon ja koukkasimme Mattieskon kotiosoitteen kautta. Postiluukusta näimme miehen makaavan mahallaan eteisen lattialla. Ovikello ja kovat huudot saivat häneen hiukan eloa. Vainajan veljeä muistuttava ihmisraunio oli vieläkin selvästi juovuksissa. Siinä tilassa esiintyminen olisi johtanut luultavasti ikäviin seurauksiin, joten suunnitelmat menivät uusiksi.

Pahoinvoiva Hytönen selvisi kuntoonsa nähden päivästä kunnialla. Hän haastatteli mallitoimiston johtajaa, kertoen edellisenä iltana tarkoituksella juoneensa itsensä humalaan, todistaakseen, ettei ihminen ole ajo- eikä työkunnossa seuraavana päivänä.

Ajoimme vielä poliisilaitokselle, jossa Mattiesko puhalsi kameran edessä liki kaksi promillea neljältä iltapäivällä. Siihen päättyi opettavainen kuusiminuuttinen alkoholin vaikutuksista. Elämyksellistä journalismia parhaimmillaan.

TÄHTITEHDAS OLI SILKKAA SAIPPUAA

Kun Tähtilampun alla -draamasarja oli saatu kuvattua, alettiin keväällä 1997 käsikirjoittaa Neloselle Tähtitehdas-nimistä päivittäistä saippuasarjaa, joka otti ilmaisussaan suoraa mallia suomalaisten suosik- kisarjasta Kauniit ja rohkeat.

Sarja sijoittui levy-yhtiöön ja se piti saada nopeasti tuotantoon. Ohjaajana aloitti Aleksi Mäkelä, joka sai ristikseen Hesarin reportterin ja valokuvaajan kesken kiireisten alkukuvausten.

Suorasukaiseen tyyliinsä Mäkelä kommentoi toimittajalle, että sarjassa ei ole laadusta tietoakaan, se on silkkaa huttua. Kenties hän käytti sanaa paska. Toimittaja oli onnessaan saadessaan julkaista suo- rasukaisen mielipiteen.

Seuraavana päivänä tein Aleksi Mäkelän nimissä Helsingin Sanomiin vastineen, joka kertoi että Tähtitehdas on oikeaoppisesti tyylittelevä saippuasarja, lajissaan ammattitaitoinen ja tyylipuhdas tuote. Kommentillaan ohjaaja kertoi tarkoittaneensa, ettei saippuasarjan kohdalla voi puhua taiteesta eikä syvemmästä sisällöstä.

Sarjaa ohjasivat vuorollaan myös Markus Selin, Antti Jokinen ja Aku Louhimies. Minun osuuteni oli keksiä 111 jaksolle nimi parhaaseen kaunarityyliin.

nyttkuva-2017-04-25-kello-18.57.04
Häjyt-elokuvan kuvaukset

”TUOTANTOPÄÄLLIKKÖ JAKAA PÄIVÄRAHAT, EI MUUTA”

Solar Filmsin ensimmäinen elokuvatuotanto oli Kummelit Kultakuume, joka menestyi lippuluukuilla hyvin, kuten kaikki Kummeli-elokuvat.

Seuraava elokuva oli kuitenkin ihan jotain muuta. Häjyt aloitti Solar Filmsin hittien pitkän putken, joka jatkuu yhä. Kaikki Solarin elokuvat eivät ole olleet menestyksiä, mutta lähes jokaiselle vuodelle sellainen on osunut, huimina huippuina Pahat pojat 2003, Matti 2006 ja Mielensäpahoittaja 2014.

Häjyt kuvattiin kahdessa osassa Kauhavalla. Keväällä 1998 runsaat kaksi viikkoa ja syyskuussa samanmittainen rupeama.

Alunperin Häjyjen tuotantopäällikkö oli Mika Karttunen, mutta hän siirtyi kesken kaiken organisoimaan linjatuottajana kansainvälistä History is Made at Night -elokuvaa, jota kuvattiin Helsingissä koko syksy 1998.

Minusta tehtiin Häjyjen tuotantopäällikkö syyskuvauksiin ja elokuvan jälkitöihin. Minulla ei ollut aavistustakaan mitä kaikkea tuotantopäällikön tehtäviin kuuluu, mutta ajattelin selvittää asian kysymällä sitä Karttuselta.

Karttunen löi käteeni paperin, jossa oli pitkä lista tehtäviä sekä kassalippaan ja pankkikortin.

”Tärkein tehtävä on jakaa rahaa, sitä tarvitaan paljon”, hän tiivisti. Kassalippaan ja pankkikortin muistin ottaa mukaan, mutta paperi unohtui Helsinkiin.

Päivärahojen jako ja kirjanpito veivät paljon aikaa, mutta – kuten listassa arvattavasti luki – tuotantopäällikön tehtäviin kuului ihan kaikki.

Tuskinpa koskaan ketään muuta on heitetty kylmiltään vastaamaan kuuden miljoonan markan (miljoonan euron) tuotannosta, mutta Solar Filmsissä näin kävi. Siellä ei ole ollut tapana kertoa miten asiat tehdään. Ne on vain tehtävä ja opittava tehtäessä.

Ohjaaja Aleksi Mäkelä muistaa minun olleen totaalisen pihalla kuvausten alkaessa, mutta: ”Hyvinhän se meni.”

Kauhavalta jäi muun muassa mieleen Kari Väänäsen vierailu. Hänellä oli merkittävä sivuosa, joka kuvattiin kahtena päivänä. Urakan jälkeen vaihdettiin viihteelle, mikä Kauhavalla tarkoitti lähes jokaista iltaa.

Seuraavana aamupäivänä Väänänen arveli voivansa hypätä rattiin ja ajaa kotiin Järvenpäähän. En ollut ihan varma ja pyysin häntä odottamaan hetken. Tilasin Lapualta poliisin alkometrin kanssa Kauhavalle. Väänänen puhalsi mittariin ja poliisi sanoi: ”Odota neljä tuntia.”

Siinä yksi esimerkki tuotantopäällikön tehtävistä.

Suurimmat ottelut käytiin julisteiden ympärillä ja kaava oli sama kuin jalkapalloilun MM-kisoissa, joissa Saksa voittaa. Solarissa voittaa Selin.

Häjyt sai ennen ensi-iltaansa huimasti julkisuutta monista eri syistä. Se oli jymymenestys, jonka ensi-iltaviikonloppuna jokainen sali oli täpötäynnä ja seuraavaksi viikoksi kopioiden määrää lisättiin reippaasti.

Häjyjen jälkeen päätyökseni Solarissa sementoitui elokuvatiedottaminen. Sen ja muiden elokuvatehtävien ohella jatkoin tv-ohjelmien parissa useita vilkkaita vuosia, kunnes tv-osasto irtaantui omaksi yksikökseen.

Häjyjen menestys loi pohjan Solar Filmsin ylivertaiselle markkinointimaineelle, josta suurin kiitos tulee antaa mediaa kiinnostaville elokuville ja tuottaja Markus Selinille. Tiedottajan tehtäväksi jää parhaimmillaan olla liikennepoliisina median ja haastateltavien välissä.

Suuren julkisuuden ja kiinnostuksen pohjusti aina vahva ja usein suuruudenhullu markkinointi, jonka askelmerkkejä tuottaja huolella valvoi ja kommentoi. Suurimmat ottelut käytiin julisteiden ympärillä ja kaava oli sama kuin jalkapalloilun MM-kisoissa, joissa Saksa voittaa. Solarissa voittaa Selin.

Joskus käy kuitenkin toisin. Pahojen poikien juliste oli painamista vaille valmis, kun Markus äkkäsi että Lauri Nurksen sylissä oli kissanpentu.

”Mistä helvetistä kissa tuohon ilmestyi?”, tuottaja ihmetteli. ”Minä tilasin sen kuvaukseen”, vastasin. ”Muu kelpaa, kissa pois”, Markus kuittasi eikä kuunnellut mutinoita.

Päätin unohtaa asian ja juliste painettiin.

Julisteen sanomaa ja sisältöä on myöhemmin analysoitu julkisesti useasti. Kalle Kinnunen palaa tämän julkaisun kirjoituksessaan samaan asiaan: ”Olen kuullut arvion, että Pahojen poikien julisteessa Lauri Nurksen syliin keksitty kissanpentu toi elokuvalle 200 000 katsojaa enemmän kuin se olisi muuten saanut. Kissanpentu myi poikaleffan myös nuorille tytöille.”

Kaikesta päätellen mirri sekä poikien paljaat lihakset vetosivat moneen muuhunkin ryhmään, koska kutsuja tuli useille gay-elokuvafestivaaleille. Hollantilainen homomiehille suunnattu julkaisukin uhrasi kokonaisen aukeaman julisteen kuvalle.

VASTANAINEET, VOITTO KOTIIN JA HEIKOIN LENKKI

Amerikasta maailmalle lähtenyt Vastanaineet oli Solar Filmsin ensimmäinen ulkomaiseen formaattiin perustuva tuotanto. Sitä juonsi ensin Peter Franzén ja sitten Nicke Lignell. Sen pysyvin jälki oli Taina Saikkosen lähtö firmasta. Hän poltti päreensä valmisteluvaiheessa Venla Mäkelälle, joka huusi samalla mitalla. Saikkonen lähti siltä seisomalta ulko-ovesta eikä tullut takaisin.

Voitto kotiin (1999–2002) oli seuraava formaatti. Sitä tehtiin Keravalle rakennetuissa lavasteissa yli 500 jaksoa. Kilpailu perustui kysymyksiin, joihin sata ihmistä oli antanut vastauksen. Kysymys saattoi olla esimerkiksi: ”Mainitse punainen hedelmä.”

Kilpailevien joukkueiden piti arvata mitkä punaiset hedelmät esiintyivät vastauksissa useimmin. Studiossa oli kerrallaan kaksi viisihenkistä perhe- tai työpaikkajoukkuetta, joista voittaja pääsi jatkoon. Kauden lopussa voittajajoukkueen jokainen jäsen sai omakseen auton.

Minun osani oli luoda kilpailukaavio, tehdä tuhannet tarvittavat kysymykset, tulkita tutkimustoimiston tekemän kyselyn perusteella vastaukset sekä tuomaroida hikisestä kopista kilpailua. Parinani oli Jussi Heikelä, joka käytti vieressäni tietokoneelta isoa intialaisten rakentamaa tulostaulua kilpailijoiden taustalla.

Nicke Lignell juonsi korvassaan nappi, jonne huutelin ohjeita ja asiattomuuksia. Tekemisen tahti oli hirveä. Nauhoitukset olivat lauantaisin ja sunnuntaisin. Saimme kasaan viisitoista jaksoa joka viikonloppu.

Samankokoinen puristus oli Heikoin lenkki (2002–2005), johon tarvittiin tuhansia kysymyksiä ja niihin moneen kertaan tarkistetut ja ainoat oikeat vastaukset. Itse laskin tehneeni yli 5000 kysymystä. Ohjelmaa juonsi Kirsi Salo, joka brittiläisen formaatin mukaan nöyryytti kilpailijoita sydämensä kyllyydestä.

Kilpailun tuoksinassa sattui kaikenlaista eikä ollut helppoa myöntää tekemiään virheitä.

Erään sellaisen kohdalla tuottaja Petteri Ahomaa mölysi kuulokkeisiin: ”Mitä helvettiä tämä on, Rampe?”.

Seurasi pieni tauko ja sitten sain sanottua: ”Täytyy myöntää, kysymys yllätti minut täysin!”

Se olikin sopiva huipennus uralleni Solarin tv-tuotannoissa. Ahomaa keräsi avukseen ison joukon väkeä hoitamaan paisuvaa tilauskantaa. Minä jäin pysyvästi draamapuolelle, jonka värikkäimmät vaiheet osuivat elokuvien promootiokiertueille.

Ehdoton periaatteeni on ollut juosta joka aamu noin tunnin lenkki riippumatta paikasta ja kunnosta.

LOUHIMIES JA PYRRHOKSEN VOITTO

Sensaatiomaisen rohkean Levottomat-elokuvan trailerin ilmestyttyä media kävi kuumana haastattelupyyntöineen. Ohjaaja Aku Louhimies evästi ovelan näköisenä minua: ”Ehdota haastattelijoille, että kysyvät näyttelijöiltä, tekivätkö he seksikohtaukset oikeasti?”

Hurskaasti hän lisäsi perään: ”Itse en sano tekivätkö vai eivät.”

Elokuvan sloganiksi eli mainoslauseeksi valikoitui ”Kun mikään ei riitä”. Minun ehdotukseni oli kieli poskessa esitetty ”Kliffaa kun saa peffaa”.

Akun kanssa oli aina ilo ottaa mittaa tietäen että Akun tahto voittaa aina. Joskus se oli kuitenkin Pyrrhoksen voitto, mikä tuotti minulle mielihyvää.

Otin tavakseni julkaista elokuvien käsikirjoitukset teatterilevityksen alettua Solar Filmsin verkkosivuilla, josta ne oli helppo ladata luettavaksi. Levottomien käsikirjoituksen julkaisemista Aku ei saanut estettyä, koska käsikirjoittaja Aleksi Bardy oli suorastaan kiitollinen, kun ei tarvinnut lähetellä käsikirjoitusta alan opiskelijoille.

nyttkuva-2017-04-25-kello-19.07.34
Paha maa, Aku Louhimies ja Rampe Toivonen

Seuraavan elokuvan kohdalla Aku kuitenkin ilmoitti, että hän omistaa kolmanneksen Pahan maan käsikirjoituksesta eikä salli sen julkaisemista. Julkaisin sen kuitenkin käsikirjoittaja Paavo Westerbergin luvalla, mutta Aku ei hellittänyt. Lopuksi toimitusjohtaja Jukka Helle pyysi poistamaan käsikirjoituksen sivuilta.

Poistin sen, mutta laitoin tilalle tekstin ”Tilaa käsikirjoitus täältä” ja linkin sähköpostiini. Joitakin vuosia myöhemmin vaihdoin linkin johtamaan suoraan käsikirjoitukseen. Aku voitti, mutta en tuntenut itseäni häviäjäksi. Olen varma, että ystävälläni Akulla ja minulla on vastakin monia hedelmällisiä erimielisyyksiä. Sivulla 20, ylhäällä vasemmalla (kirjassa ja sen näköisversiossa, mutta nettiversiossa tässä alla) on kuva, jonka hän vaati poistamaan Solar Filmsin sivuilta. Se on otettu marrakeshilaisessa kylpylässä. Valokuvaaja lähetti sen Markus Selinille, jonka määräyksestä kuva julkaistaan tässä ja nyt.

nyttkuva-2017-04-25-kello-19.12.56
Aku Louhimies / Jasper Pääkkönen & Matti Nykänen / Mr. Lordi

LOMALLA

Majoituimme Lomalla-elokuvan promootiokiertueella Tampereella, jossa oli lehdistötilaisuuden lisäksi juhlanäytös ja illanvietto.

Samuli Edelmann oli tilattu juhlien jälkeisenä aamuna paikallisradion studioon haastatteluun. Hän pysytteli raittiina koko illan, mikä ei hänelle ollut noihin aikoihin helppoa.

Aamulla hän kävi autolla studiossa ja kun tuli Helsinkiin lähdön aika, Samuli kysyi minulta:

”Voinko pitää huoneen ja jäädä pariksi tunniksi lepäämään, yöunet jäivät huonoiksi?”

Hyväksyin ajatuksen ja lähdin muun joukon jatkona Helsinkiin. Kalsarikännit vetänyt Samuli saatiin Tampereelta Helsinkiin parin päivän kuluttua kutsuvierasensi-iltaan. Sinne hänet hotellihuoneesta haki Heikki Vihinen.

Sen jälkeen Samuli ei ole juonut tippaakaan alkoholia. Myöhemmissä keskusteluissamme hän muisteli ilon kadonneen juomisesta. Se oli yksi hyvä syy lopettaa. Aivan valtavan hauskoja hänen juttunsa ovat niiltä ajoilta, jolloin ilo oli juomisessa mukana.

nyttkuva-2017-04-25-kello-19.01.21
Pahat pojat: Jasper Pääkkönen, Lauri Nurkse, Niko Saarela ja Peter Franzén

PAHAT POJAT

Kaikkien aikojen menestys vaati kaikkien aikojen kiertueen. Jakaannuimme kahteen promootioryhmään, jotka kiersivät Suomen kaupunkeja.

Elettiin tammikuuta 2003. Kova lumimyrsky pyyhkäisi yli ja hautasi Suomen lännestä itään. Lähdimme Lauri Nurksen kanssa Veholta lainatulla Mersun pikkubussilla myrskyn silmään kohti Joensuuta, josta kiertueen oli määrä seuraavana päivänä alkaa.

Matkan loppupäässä koittivat kauhunhetket. Läpinäkymättömästä lumituiskusta näkyivät äkkiä rekan perävalot. Rekka oli kääntymässä risteyksestä ja vauhti pysähtynyt. Jalka jarrulla ei paljon auttanut. Mersu kiisi kuin kelkka kohti rekkaa ja aivan viime tipassa tein ohjausliikkeen oikealle penkan puolelle. Mersu kynti paksuun lumeen ja pysähtyi alle taipuneen liikennemerkin päälle.

Mitään vaurioita ei tullut, mutta auto oli mahaansa myöten lumessa ja pysyi. Hienoa kyllä, saimme lainata hetkeksi lapiota toiselta autoilijalta, mutta ratkaisuna ongelmaan tuli mies, joka lupasi hakea traktorin avuksi muutaman sadan metrin päästä.

Mersu vedettiin tielle ja silloin huomasin, miksi autossa oli ollut turhan vilpoista. Takasivuikkuna oli auki. Yritin painaa tuuletusikkunan väkisin kiinni. Ei onnistunut. Pyysin traktorimiestä painamaan avuksi. ”Uskaltaako sitä painaa?”, hän kysyi. ”Uskaltaa”, lupasin.

Hän teki työtä käskettyä ja rusautti lasin pirstaleiksi. Ajoimme traktorimiehen perässä hänen tilalleen, jossa hän teippasi ikkunan tiukasti pahvilla. Siihen ilmestyi kiertueen aikana koko ajan lisää kuvia ja kirjoituksia.

Huomasin pian onnettomuuden jälkeen, että ikkuna oli sähkötoiminen. En maininnut asiasta kenellekään. Hävetti.

nyttkuva-2017-04-25-kello-18.47.45
Paha maa Moskovan elokuvajuhlilla 2005. Mikko Leppilampi, Rampe Toivonen ja Jasper Pääkkönen.

PAHA MAA

Aku Louhimiehen toinen Solarille tekemä elokuva olisi varmasti jäänyt vaille yleisömenestystä ilman julkista rettelöintiä.

Ohjaaja ja tuotantoyhtiö riitelivät kuukausikaupalla siitä, kummalla on viimeinen sana lopulliseen sisältöön: ohjaajalla vai tuottajalla. Ulkopuoliset olivat taipuvaisia ajattelemaan, että julkiseksi kasvanut riita oli markkinointitemppu. Läheltä seuraavalle se oli totista taistelua. Juristit juoksivat mukana neuvotteluissa ja käräjöinnin uhka leijui ilmassa.

Neuvottelujen tuloksena osapuolet kävivät keskenään kauppaa kohtauksista, jotka poistetaan. Molemmat antoivat hiukan periksi ja elokuva saatiin loppuun. Sen kunniaksi Aku, Markus ja minä kävimme Hakaniemen torikahvilassa joulupuurolla.

Elokuvasta leikattiin vielä kansainvälinen tuottajan versio, jonka piti päästä Cannesin ohjaajasarjaan. Louhimies sumpli valintaraadille kuitenkin oman versionsa, joka liian pitkänä ja ahdistavana pudotettiin joukosta.

Paha maa korjasi lähes kaikki Jussit ja voitti Göteborgin festivaalilla neljä palkintoa viidestä.

nyttkuva-2017-04-25-kello-19.04.18
Matti: Jasper Pääkkönen

MATTI

Aleksi Mäkelän ja Jasper Pääkkösen ideasta syntyneen elokuvan valmisteluissa oli tärkeintä, ettei Matti Nykänen pääse sotkeutumaan elokuvan tekemiseen. Matin asioita ennenkin hoitaneena sain tehtäväkseni sopimuksen, jonka Nykäsen puolesta hyväksyi hänen asianajajansa Heikki Salo. Matille sovittiin osuus pääsylipputuloista ja ehtona oli, ettei hän ilman tuotantoyhtiön lupaa osallistu elokuvan tekemiseen tai markkinointiin.

Jännittävä oli hetki, jolloin Nykäselle näytettiin valmis elokuva Maxim 2:ssa. Olimme värvänneet turvamiehenkin mahdollisen vihareaktion varalta. Näytös päättyi, Nykänen asteli aulaan ja huusi:

”Rampe, tuu vessaan. Mä otan sulta suihin. Loistava elokuva!”

Nykäsen vaiheet elokuvan markkinoinnissa poikivat mm. huiman YouTube-hitin Oslosta, jossa hän oli Jasper Pääkkösen kanssa pohjustamassa Norjan ensi-iltaa. Hän haukkui Norjan mäkihyppääjien päävalmentajan Mika Kojonkosken pataluhaksi.

Nykänen vaati matkastaan päivärahaa ja kehotin norjalaisia maksamaan muodon vuoksi 100 kruunua, minkä he tekivätkin.

Paluumatkalla lentokentällä Nykänen umpipäissään huomasi, että 100 kruunua ei ole sama kuin 100 euroa. Hän otti puhelimen esiin ja soitti keskellä yötä: ”Mä tapan sut, Rampe!”

Jasper Pääkkönen oli vieressä kauhusta kankeana.

Myöhemmin Solar maksoi hätäilevälle Nykäselle pikamääräyksenä elokuvan tuotosta summan, joka jäi jäljelle verottajan lyhennettyä verovelkoja.

Nykänen osti samana iltapäivänä Jyväskylässä Audin – käteisellä.

Levillä syntyi ajatus ihmiskasasta. Joku huusi kovaan ääneen: ”Ihmiskasa!” Se oli merkki minulle, joka heittäydyin keskelle lattiaa mahalleni ja muut kasautuivat päälle.

VARES-SARJA

Päätös kuuden Vares-elokuvan sarjatuotannosta oli niin iso asia, että se julkistettiin Seurusteluravintola Uudessa Apteekissa Turussa. Ensimmäinen takaisku koettiin Helsingin Rautatieasemalla, jonne Juha Veijosta ei kuulunut. Hän ei myöskään päässyt Pasilaan, jonne Käpylästä ei ollut pitkä matka.

Lopulta Veijonen soitti: ”Perkele, en saa taksia. Olen odottanut vaikka kuinka kauan.”

Sovimme, että Veijonen ajaa taksilla Veikkolan risteykseen, josta Jussi Lepistö poimii hänet kyytiinsä.

Ihme kyllä, suunnitelma onnistui ja Veijonen tuli tiedotustilaisuuteen ajoissa. Hän joi pöydässä vain vettä, mutta kävi vähän väliä vessassa reppunsa kanssa. Siellä oli arvatenkin iso kasa minipulloja jallua, josta hän haki helpotusta vapinaansa.

Tilaisuuden jatkuessa Veijosesta kuoriutui seuramies, joka jutteli Turun Sanomien naistoimittajalle kokemuksistaan Taivaan tulet -sarjassa. ”Näyttelen siinä gynekologia, joka on allerginen pillulle”, hän hekotti.

Kuten muistetaan, hän joutui ennen kuvauksia luopumaan Vareksen roolista ja tilalle valittiin Antti Reini.

Veijonen taipui hoitoon ja sairauslomalle, mutta oli pettynyt kun ei saanut vastalahjaksi rooliaan takaisin.

EKSYMISIÄ, IHMISKASOJA JA LUUNMURTUMIA

Jos törmää tarinoihin tämän kirjoittajan aamulenkeistä, niin totta ne ovat. Ehdoton periaatteeni on ollut juosta joka aamu noin tunnin lenkki riippumatta paikasta ja kunnosta.

Moskovassa istuimme joukolla porealtaassa vielä aamukuudelta ja joukko alkoi harventua. Tajusin äkkiä, että aamulenkki olisi hyvä tehdä ennen nukkumaan menoa, koska lähtö hotellista oli aamupäivällä.

Pyysin Jouni Mutasta ystävällisesti odottamaan minua porealtaassa. ”Käyn kipaisemassa lenkin ja tulen vielä takaisin”, ehdotin. ”Totta kai odotan”, Mutanen vastasi ja piti lupauksensa. Otimme lenkin jälkeen vielä ainakin yhdet ennen parin tunnin unia.

Samana iltapäivänä Moskovan lentoaseman sisääntulossa Mutanen roikotti kädessään puolityhjää vodkapulloa. Se oli liikaa ja paikallismiliisi otti hänet huostaansa. Mutanen katosi lentoseman poliisiasemalle. Olimme hädissämme, koska koneen lähtöön ei ollut liikaa aikaa. Pelastava enkeli astui kuitenkin ovesta: Ville Haapasalo oli tulossa samalle lennolle. Hänet lähetettiin pelastamaan Mutanen poliisien kynsistä. Kun Ville ehti perille, kuulustelija veti jo kumihanskaa käteensä tehdäkseen Mutaselle ruumiintarkastuksen. Haapasalon ilmestyminen muutti äänen kellossa. Hän oli jo silloin superjulkkis Venäjällä. Poliisit luovuttivat Mutasen ilomielin Haapasalolle ja toivottivat hyvää matkaa. Se ei maksanut ruplaakaan.

Söin kakkaa. Hyvää oli. Onko OK?

Lahdessa polttelimme Elina Knihtilän huvittamiseksi jatkoilla hotellihuoneessa rintakarvojamme Peter Franzénin ja Aleksi Mäkelän kanssa. Karvat syttyivät sekunnin murto-osassa roihuun ja mukava palaneen katku levisi huoneeseen. Kun karvat olivat lopussa, niin lähdin rinta kirveltäen aamulenkille.

Tallinna ei ollut minulle tuttu kaupunki kun lähdin hotellista juoksemaan. Otin liian ison riskin tekemällä monta käännöstä lenkin aikana. Sen jälkeen minulla ei ollut aavistustakaan, missä suunnassa hotelli sijaitsi. Onneksi muistin juuri ja juuri hotellin nimen, ja sain paluukyydin poliisilta.

nyttkuva-2017-04-25-kello-19.20.09
Puhdistus Tallinnassa: Laura Birn, Liisi Tandefelt ja Krista Kosonen / Paha maa Moskovassa: Markus Selin, Jasper Pääkkönen, Mikko Leppilampi ja Aku Louhimies

Lontoossa juoksin pitkin vilkkaita katuja toista tuntia ja hotellin enemmän tai vähemmän sattumalta taas löytäessäni huomasin lähteneeni sivuovesta. Etuovi oli lenkkeilijän unelmaa, Kensington Gardenia, vastapäätä.

Solar Films on järjestänyt vuosien varrella lukuisia virkistysmatkoja, jotka ovat suuntautuneet mm. Leville, Vierumäelle ja Varsovaan.

Levillä syntyi ajatus ihmiskasasta. Joku huusi kovaan ääneen: ”Ihmiskasa!” Se oli merkki minulle, joka heittäydyin keskelle lattiaa mahalleni ja muut kasautuivat päälle.

Ennätys syntyi loppujen lopuksi Hullu Poro Areenan aitiossa. Makasin mahallani alimmaisena. Seuraavina olivat onneksi väkivahvat Aleksi Mäkelä ja Jussi Lepistö. He punnersivat käsillään kevennystä kun vajaa tuhat kiloa oli päälläni. Melkein lähti taju, ennen kuin kasa purkaantui. Murtunut kylkiluuni parani itsestään ajan kuluessa. Kahdesti olen työmatkalla murtanut luitani kaatuessani polkupyörällä. Ne ovat olleet ainoat sairauslomani, joita niitäkään en pitänyt. Yhteenotot ison Passatin, pakettiauton ja valtavan jäteauton kanssa päättyivät osaltani onnekkaammin. Kerran suistuin kuin ohjus pyörän selästä törmättyäni epähuomiossa kadunreunaan. Paikalle auttamaan tullut nuori naishenkilö sai minut toivomaan suusta suuhun -elvytystä.

YKS KAKKAA, KAKS KAKKAA, NYT SE ALKAA!

Vuosia Solarissa ei voi sivuuttaa muistelematta kakkaviestejä, jotka eivät todellakaan olleet hyvän maun rajoilla. Niitä ei voi alittaa.

Kaikki alkoi kiertuematkalla autossa. Näyttelijät istuivat takapenkillä ja vastailivat puhelimeeni. Bluetooth oli silloin vielä keksimättä, eikä tuntunut mukavalta askarrella talvikeleissä kännykän kanssa kesken ajon. Tuskin annan väärää todistusta lähimmäisestäni, jos väitän että Jasper Pääkkönen aloitti villityksen. Hän näppäili tekstiviestin puhelimeeni: ”Söin kakkaa. Hyvää oli. Onko OK?”

Sitten hän valikoi enemmän tai vähemmän summittaisesti puhelimestani pitkän listan nimiä ja lähetti viestin eteenpäin.

Sen jälkeen jokainen yritti kynsin hampain pitää puhelimestaan kiinni, mutta ei se onnistunut. Erittäin usein Jasper sai poimittua kännykän pöydältä tai puijattua sen lainaksi ja viestit sinkoilivat entistä härskimpinä eteenpäin. Enää ei valittu vastaanottajia vaan viesti laitettiin kaikille.

Antti Jokinen lupasi Los Angelesista istua samaan ruokapöytään vaikka heti. ”Niissä bileissä olen mes- sissä!”

Hän oli ainoa, joka varauksettomasti suhtautui saamaansa viestiin positiivisesti.

Kun alkuun oli päästy, niin viestejä lähettelivät muutkin. Kukaan ei tiettävästi kuitenkaan käyttänyt omaa puhelintaan.

Minä ihmisparka lähettelin viestejä, joissa pyysin anteeksi ja syytin puhelimen anastajia. Muistan Paula Koivuniemen soittaneen minulle viestin saatuaan. Hän uskoi loppujen lopuksi minun olevan syytön ja olemme yhä lämpimissä väleissä.

Amira Khalifa sai monen muun lailla usean viestin puhelimestani. Hän kertoi jälkeenpäin ensin ihmetelleensä, sitten ahdistuneensa, mutta viikon mietittyään hän sanoi alkaneensa tuntea outoa vetoa viestien maailmaa kohtaan. ”Sehän ehkä voisikin olla mielenkiintoista”, hän arveli.

Solar Filmsin tapauksessa ei ole tarvetta liioitella tai värittää. Totuus ja legenda ovat yksi ja sama asia.

Viestivillitys eli vuosia. Äkkiloppu koitti Varsovassa Solar Filmsin 15-vuotismatkalla. Toimitusjohtajan puhelin unohtui illallispöytään ja viesti lähti nimiä katsomatta kaikille, myös hänen lapsilleen.

Se oli liikaa, kaikki tajusivat sen heti.

Sen jälkeen kiertue-elämäkin muuttui asiallisemmaksi. Kakkaviestien kuolema ei toki ollut ainoa syy. Kuuden ensi-illan vuositahdilla huvihalut eivät enää olleet niin mahtavat kuin yhden ja kahden elokuvan vuosina.

Enää en voi kuvitella, että tiedottaja joutuu keskeyttämään haastattelun kymmeneksi minuutiksi, jotta ohjaaja pääsee oksentamaan.

TOTTA JOKA SANA

Paljon sattui ja tapahtui lähes seitsemäntoista vuoden aikana Solar Filmsissä. Välillä sinne on ikävä, ikävää siellä ei ollut koskaan. Edellä kerrotut muistoni olen kirjannut siinä vilpittömässä uskossa, että ne ansaitsevat tulla kerrotuiksi. Paljon on rajautunut ulkopuolelle, koska kaikkea ei voi muistaa.

Kirkkaana mielessä on kuitenkin Villin Lännen journalistin periaate John Fordin elokuvassa Mies joka ampui Liberty Valancen: ”Jos legenda muuttuu todeksi, niin paina legenda!”

Solar Filmsin tapauksessa ei ole tarvetta liioitella tai värittää. Totuus ja legenda ovat yksi ja sama asia.

Start typing and press Enter to search