Näin pidettiin hauskaa (ja tehtiin elokuvia)

Jasper Pääkkönen

Markus nauroi räkäisesti. ”Mulla vois olla jotain mielessä. Puhutaan siitä selvin päin, nyt juodaan viinaa.”

Seuraavan päivän aamupäivällä, joskus yhdentoista aikoihin, kun Markuksen koko muu seurue oli sammunut ympäri sviittiä – kuka sohvalle, kuka lattialle, yhdistävänä tekijänä kaikilla otsaan piirretty teksti ”HOMO” – olimme viimeisinä hereillä. ”Tule käymään Nummelassa pian. Puhutaan yhdestä leffasta.”

Se leffa oli Pahat pojat, ja tuosta Levin-reissusta alkoi pitkä ystävyys Markuksen kanssa. Olen monesti miettinyt, olisiko Markus koskaan tullut ajatelleeksi saippuasarjan teini-idolin palkkaamista yhteen elokuvan päärooleista, ellen olisi hetken mielijohteesta lähtenyt Leville. Olin silloisen absolutistityttöystäväni kanssa käynyt tuosta reissusta verisen, tuntien mittaisen riidan, joka tiivistettynä meni näin:

”Miksi ***ussa pitää aina lähteä juhlimaan!?”

”Kulta, nämä on työreissuja. Ei ikinä tiedä, keneen saatan Levilläkin törmätä.”

Tämä oli tietysti törkeä hätävalhe, jolla perustelin pakottavaa tarvettani matkustaa, mutta tällä kertaa kävikin niin, että samalle Lapin-retkelle eksyi myös Markus.

Olen joskus kuullut Antti Jokisen sanovan, että Solar Films perustettiin periaatteella ”Kaikki juodaan, ja tavoitteena on ainoastaan pitää hauskaa”. Oma, kohta 15-vuotinen historiani Solarin kanssa, ja sen aikana eletyt hetket eivät ole kaukana tästä. Sen lisäksi, että olen saanut tehdä loistavien ohjaajien kanssa kiinnostavia ja monipuolisia rooleja ja elokuvia, on juhliminen ja hauskanpito ollut aina itsestäänselvyys. Muiden tuotantoyhtiöiden kanssa voi tehdä töitä tosikkomaisesti, mutta Solarilla ei.

Moni paras muistoni liittyykin juhliin. Muistan kiikkustuolissakin, kuinka:

– Markus sammui nuoren naisjoukon mökkiin, naama tussattuna. Olimme kertoneet naisille Markuksen olevan Jore Marjaranta, ja nuoria kun olivat, niin uskoivat. ”Ette voi jättää tota sammunutta Jorea tänne!”, naiset anelivat, kun muu seurueemme oli lähdössä tilataksilla jatkamaan juhlia.

– Sikke antoi Pahojen poikien pr-kiertueen Turun etapilla määräyksen tehdä Sedun kukkaroon niin iso lovi, että varmasti tuntuu. Olimme saaneet Onnelan all inclusive -hupirannekkeet, ja jostain syystä joku oli hermostunut illan järjestelyihin. Siken ohjeistuksesta tilasimme elokuvaveljesten voimin varovaisestikin arvioiden 500 drinkkiä, joita sitten jakelimme baarin asiakkaille.

– Petteri Ahomaa veti useasta kohtaa murtuneen kätensä itse paikoilleen Jyväskylän keskussairaalassa.

– Antti Jokinen yritti päästä Varsovan lentokentän passintarkastuksesta hampaan DNA:lla läpi.

– Antti Jokinen heitti minuun käsiksi käyneen humalaisen miehen iloisessa kaaressa Kämp-hotellin jalkakäytävälle, ja sai kiitokseksi miehen korvausvaatimukset revenneestä paidasta ja rikkoutuneesta kellosta siitäkin huolimatta, että poliisien tultua paikalle miehen ensimmäinen kommentti oli ”tämä oli minun syytäni, haluan pyytää kaikilta anteeksi”.

– Jussi Lepistö uitti moskovalaisen luksushotellin saunaosastolla huikkien välissä kiveksiään oluttuopissaan.

– Rampe Toivonen antoi toistuvasti puhelimensa käyttöömme kiertueauton takapenkille, eikä ollut moksiskaan siitä, että milloin Paula Koivuniemi, milloin joku istuva ministeri sai häneltä erinäisiä rohkeita tunnustuksia tekstiviestitse.

– Aleksi Mäkelä järkyttyi pahanpäiväisesti käveltyään huoneeseen, jossa Lauri Nurkse harrasti lääkärileikkejä seuralaisensa kanssa. ”Voi hyvä jumala”, oli ainoa asia, jonka Aleksi sai henkeään haukkoen sanotuksi.

– Rampe Toivonen eksyi jokapäiväisellä aamulenkillään Tallinnassa.

– Rampe Toivonen eksyi jokapäiväisellä aamulenkillään Göteborgissa.

– Parhaan elokuvan lohikäärmepalkinto hävisi vain hetki sen jälkeen, kun Aku Louhimies ja Markus pokkasivat sen Göteborgissa, samaisilla festivaaleilla, joiden aamujatkoilta Rampe päätti lähteä vähintään kahden promillen humalassa aamulenkilleen.

– Matti Nykänen soitti Oslon lentokentältä tappouhkauksen Rampelle tajuttuaan, että Norjan päivärahat olikin maksettu kruunuissa, eikä euroissa.

– Aleksi Mäkelä kuorsasi monitorin takana kuvatessamme kassakaapin räjäytystä Nummelan hiekkakuopalla.

– Isoäitini itki, kun Seiska julkaisi aukeaman kokoisen ”Pahat pojat tuhosivat hotellihuoneen” -uutisen. Siitäkin huolimatta, että yksi räiskeistä julisti ”Jasper ei osallistunut hävitykseen!” (Toisessa muuten luki ”Seinillä verta ja virtsaa!”)

Muistan senkin, kun Markus ryntäsi minun ja Aleksin eteläranskalaiseen hotellihuoneeseen aamuseitsemältä, ja kysyi: ”Oletteko vielä selvinkin päin sitä mieltä, että ideanne tehdä Matti Nykäsestä elokuva on hyvä?”.

Kun vuonna 2014 voitin Jussi-patsaan sivuosastani Leijonasydän-elokuvassa, minulle oli itsestään selvää, että kiitän puheessani ensimmäiseksi Markus Seliniä ja Aleksi Mäkelää. Olen lukemattomia kertoja sanonut, että kukaan muu tuottaja tai ohjaaja ei ollut niin rohkea, että olisi uskaltanut – tai kehdannut – ottaa elokuvaansa Salatuista elämistä juuri poistuneen näyttelijän. Juuri tämä hulluus, ennakkoluulottomuus ja halu rikkoa sääntöjä ja normeja on Solarin todellinen henki ja samalla menestyksen salaisuus. Ja tietysti se juhliminen.